Andy McCoy tekee soololevyjä aivan liian harvoin. Voitaneen nimittäin sanoa että studiossa ollessaan mies pysyy poissa pahanteosta. Viimeisin esimerkki aiheesta on vastikään ilmestynyt cover-levy Jukebox Junkie. Kuuntelin levyn ja on upea huomata miten rautaisessa soittokunnossa studioon eksyessään Andy yhä on.
Unohdetaan siis kaikki yksityiselämän kohut ja silloin tällöin pieleen menevät keikat, ja tutustutaan uuteen albumiin. McCoyn omin sanoin ”Nää ovat kappaleita, jotka kaikkien pitää saada tietää. Mulla oli aluksi ainakin 60 biisin lista, josta jouduin lopulta valitsemaan mielestäni sopivammat tälle levylle. Niiden olisi mielestäni pitänyt olla suurempia hittejä, kun ne julkaistiin.”
Ja kuinka oikeassa mies onkaan. Toki seassa on keskivertomusadiggarille tuttuja raitoja kuten levyn avaava Rock’N’Roll Bandin I’m Gonna Roll ja David Bowien China Girl, mutta mukana on myös todellisia unohtuneita helmiä, joiden kohdalla voi vain olla tyytyväinen, että pääsi kärryille edes nyt. Alkuperäisteosten julkaisuajankohdat sattuvat välille 1961 – 2022, joten voidaan sanoa että kyseessä on kattava katsaus McCoyn elämän varrelle sattuneisiin suosikkeihin.
Cover-levyn tekemisessä onnistuminen on suoritus, jossa melko harvat ovat onnistuneet. Itse asiassa jopa yhden merkityksellisen cover-levytyksen aikaansaaminen on suurimalle osalle yrittäjistä tavoittamattomissa. Äkkiseltään tulee mieleen Garage Inc., jonka tuolloin (1998) uusista levytyksistä koostuva ykkös-CD oli taattua Metallicaa. Nick Cave & Bad Seeds, Lynyrd Skynyrd, Discharge, Mercyful Fate ja monet muut taipuivat alkuperäisteoksia kunnioittaen täsmälleen välittömästi tunnistettavaksi Metallicaksi.
Andy McCoy onnistuu nyt samassa tempussa. Levyn lähdeteokset ovat moninaista musiikkia reggaesta nykycountryyn, mutta Andy puristaa ne yhtyeensä kanssa yhtenäiseksi hardrockihtavaksi kokonaisuudeksi. Dynamiikkaa albumille tuovat kuitenkin monet vierailevat laulajat. Siinä piileekin levyn vahvuus. Andy laulaa joitakin kappaleita, mutta on myös valinnut vieraileviksi laulajiksi todellisia nappivalintoja, kuten vaikkapa australialaisen Divinylsin Back to the Wallin ja Wanda Jacksonin Funnel of Loven laulava Sofia Zida.
Mutta albumin kantava voima McCoyn biisivalintojen ja kitaransoiton ohella on Philadelphiasta Suomeen muuttanut Matthew Janaitis. Bam Margeran kanssa soittanut, oululaisten talojen katoilta lumia pudottanut ja sittemmin Turkuun kotiutunut Janaitis toimii albumilla basistina, toisena päälaulajana, ja onpa myös tuottanut levyn yhdessä McCoyn kanssa.
Artikkelin lopusta löydät spotify-upotuksen josta voit kuunnella Jukebox Junkien kokonaisuudessaan. Mutta otetaan ennen sitä muutama nosto albumin lähdemateriaalista. Olen nimittäin samaa mieltä McCoyn kanssa, näiden biisien olisi pitänyt olla suurempia hittejä.
Chris Spedding on englantilainen sessiomuusikko ja tuottaja, joka on soittanut esimerkiksi Harry Nilssonin ja Brian Enon levytyksillä, ja tuottipa mies Sex Pistolsin ensimmäisen demonkin. Speddingin sooloura on kenties jäänyt suurten massojen tutkan ulkopuolelle, joskin rockabilly-estetiikkaan nojaava Motorbikin’ nousi julkaisuvuonnaan brittien singlelistan top kahteenkymmeneen.
Suurin amerikkalaisen John David Martinin kynästä lähtenyt hitti on varmastikin Bad Case of Loving You, joskin Robert Palmerin laulamana. Mutta kyllä miehen itsensäkin levyttämissä kappaleissa on potkua, kuten esimerkiksi tässä AC/DC:n suuntaan kallistuvassa, joskin sievemmin lauletussa, kappaleessa Hot Nite In Dallas.
Australialaista Divinylsiä verrattiin erityisesti yhteen uran alkuaikoina äsken mainittuun AC/DC:hen. Vaikkakin Divinyls aluksi soittikin hard rockia, olivat suurimmat yhtäläisyydet bändien välillä kenties kuitenkin australialaisuus ja vuonna 2013 edesmenneen laulaja Chrissy Amphlettin käyttämä koulupuku. Vuonna 1988 ilmestynyt Back to the Wall on kuitenkin tyylipuhdasta 80-lukulaista stadiontason poprockia ja rikollisen aliarvostettua sellaista.
Uusin Jukebox Junkielle coveroitavaksi päätynyt kappale on tuoretta countrya. Ei pidä kuitenkaan säikähtää, sillä biisi on kaikesta huolimatta erittäin hyvä. YouTube-tähti Katie Noelin yhdessä elämänkumppaninsa Autumn Brooken kanssa levyttämä kappale ei suinkaan ole kliseistä vapaa, mutta sellaista ei kai kukaan countryltä odotakaan. Sen sijaan se onnistuu olemaan koskettava vajoamatta ääripuleeratun merkityksettömyyden ja kuolettavan tylsän melankolian suohon, joka on valtaosan 80-luvulta lähtien levytetyn countryn kohtalo.
Triangeli 
Vastaa