Talk Talk on yksi 1980-luvun pop-musiikkikentän mielenkiintoisimmista nimistä. Ainakin jos asiaa suhteuttaa yhtyeen kehityskäyrään, ja siihen, mitä kaikkea bändi sai aikaan viisi levyä kestäneellä urallaan. Vuoden 1982 debyyttilevy The Party’s Over on vielä täynnä suoraviivaisia (mutta toimivia) synthpop-vaikutteita, ja esimerkiksi yhtyeen keulahahmon Mark Hollisin taidokkuus biisintekijänä on kuultavissa jo tuolla levyllä.
Vuosina 1984 ja 1986 julkaistut It’s My Life sekä The Colour of Spring olivat askelia kohti monipuolisempaa tyyliä. Etenkin The Colour of Springilta on kuultavissa vivahteita, jotka siivittivät bändiä aiempaakin kunnianhimoisempiin kokeiluihin. Lopputuloksena oli vuoden 1988 syksyllä julkaistu Spirit of Eden, joka on joidenkin kuuntelijoiden mielestä jopa yhtyeen laadukkain julkaisu. Millainen levy tässä on kyseessä?
Spirit of Eden ei ole kokonaisuutena ainakaan ensivaikutelman perusteella yhtä helposti lähestyttävissä kuin yhtyeen kolme ensimmäistä studioalbumia. Mutta uskaltaisin väittää, että tämän levyn kohdalla Hollis ja kumppanit onnistuivat tekemään uransa tasaisimman kokonaisuuden.
Jos Spirit of Edenin kuuntelukokemusta täytyisi kuvailla sellaiselle kuuntelijalle, joka ei ole aiemmin levyyn tutustunut, voisi yksi sana olla nimenomaan kokonaisuus. Sen takia näkisin, että levyn tunnelmaan pääsee parhaiten käsiksi, kun sen kuuntelee yhdeltä istumalta alusta loppuun saakka.
Jos levyn kuuntelukokemusta pitäisi visualisoida, mieleeni piirtyy jopa elokuvamainen kokemus. Tässä on selkeä alku, keskivaiheet sekä loppuratkaisu, joka jättää kuuntelijan parhaimmillaan haltioituneeseen tilaan. Toki nykypäivän pirstaloituneessa tavassa kuunnella ja julkaista musiikkia albumien kuunteleminen kokonaisuuksina käy entistäkin haastavammaksi, mutta toisaalta tämänkaltaiset levyt ovat oivia mahdollisuuksia haastamaan meitä musiikinkuuntelijoina. Ja kuuntelijoina ylipäätään.
Spirit of Edenin yksi keskeisistä vahvuuksista on maltilla rakennetut biisit. Hiljaisuus on yksi levyn keskeisistä instrumenteista siinä missä kitarat, pianot tai vaikkapa levyllä upeasti soivat urut. Spirit of Eden on levy, joka alkaa ja päättyy hiljaisuuden kautta. Yksi hieno esimerkki tästä on levyn vakuuttavasti avaava yhdeksänminuuttinen The Rainbow, jolla ensimmäiset laulusuoritukset kuullaan vasta noin kolmen ja puolen minuutin kohdalla! Esimerkiksi vuoden 1984 radioystävällisiä biisejä sisältäneellä It’s My Life -levyllä tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan, ei etenkään, jos asiaa olisi kyselty levy-yhtiö EMI:n pomoilta.
Spirit of Eden oli samalla Talk Talkin viimeinen studioalbumi EMI:n alaisuudessa. Levy-yhtiö julkaisi vielä vuonna 1990 bändin menestyneen kokoelma-albumin, mutta tuolloin Talk Talk oli jo siirtynyt jazz-pohjaisiin julkaisuihin keskittyneen Verve Recordsin alaisuuteen.
EMI näki Spirit of Edenin promoamisen haasteellisena projektina etenkin hyvin menestyneiden kahden aiemman levyn jälkeen. Radioystävälliset biisit loistivat poissaolollaan, ja tuohon muottiin yritettiin sijoittaa väkisin levyn loppupuolelta löytyvä I Believe In You. Mutta ympyrän muotoista palikkaa ei saa menemään neliön muotoisesta reiästä sisään, vaikka mikä olisi. Talk Talkin tiettävästi viimeiseksi tv-esiintymiseksi jääneestä playback-vedosta huokuu etenkin Mark Hollisin pettymys EMI:n suunnalta tulleeseen kohteluun noina aikoina.
Spirit of Edenia nykyään kuunnellessa huomaa sen, että levy on kestänyt aikaa erinomaisesti. Oikeastaan se vain paranee kuuntelu kuuntelulta. Miellyttävät äänimaisemat ja soundit, sekä Hollisin uskomattoman tunteikkaat laulusuoritukset ovat jotakin sellaista, mitä harvemmin tulee vastaan tämän luokan yhtyeiltä.
Mielestäni yksi keskeisistä tekijöistä Talk Talkin mielettömälle kehitykselle 1980-luvun aikana oli Mark Hollisin peräänantamaton asenne, sekä rohkeus toteuttaa uusia asioita. Kaavoihin ei missään nimessä kangistuttu. Joskus liialliset ambitiot ovat koituneet suurien artistipersoonien ja yhtyeiden kohtaloiksi, mutta näkisin, ettei Talk Talkin kohdalla onneksi käynyt näin. Vielä loppuun täytyy todeta, että vuonna 1991 päivänvalon nähnyt Laughing Stock on erittäin mielenkiintoinen päätös Talk Talkin levytystaipaleelle.
Triangeli 
Vastaa