80-luvun musiikkihelmet: The Outfieldin Play Deep ja Bangin’

The Outfield kuuluu mielestäni niiden aliarvostettujen bändien joukkoon, jotka olisivat voineet nauttia paljonkin suurempaa suosiota omana aktiiviaikanaan. On toki totta, että yhtye nousi 80-luvun puolivälissä hetkellisesti melko suureen suosioon megahitillään Your Love, joka on edelleen tuttu näky monilla kasarihittilistoilla.
The Outfield joutui kuitenkin ehkä kärsimään Your Loven megasuosiosta, sillä debyyttilevy Play Deepin jälkeen suuren yleisön suosio alkoi laskea. Etenkin bändin kaksi ensimmäistä julkaisua (Play Deep sekä Bangin’) ovat kuitenkin varsin laadukkaita levytyksiä powerpopin saralla. Jos The Beatlesille pitäisi hakea pelkästään 80-luvulta vastinetta, niin The Outfield voisi olla lähellä sitä upeine lauluharmonioineen sekä heleine kitara- ja synamelodioineen.

Debyyttilevyllään The Outfield onnistui kuulostamaan heti kättelyssä hyvin tuotetulta ja valmiilta yhtyeeltä. Aiemmin mainitut lauluharmoniat loistavat olemassaolollaan parhaimmillaan upeasti. Tony Lewisin kyky laulaa rintaäänellä korkealta pehmeästi ja samalla puhtaasti on hienoa kuunneltavaa. Kun pakettiin lisätään kitaristi John Spinksin lauluharmoniat, niin The Outfield-soundi on laulujen osalta valmis.

Soundillisesti Play Deep on toki aikakaudelle melko ominainen tuotos niin hyvine kuin huonoine puolineen. Räikein esimerkki jälkimmäisestä lienee levyn reverb-nappula pohjassa äänitetyt rummut, mutta toisaalta nykykuuntelijalle se voi kelvata myös hyvänä tyylikeinona.

Debyyttilevyn maininnan arvoisia biisejä Your Loven lisäksi ovat Say It Isn’t So, 61 Seconds, sekä levyn kirkkaimpaan kärkeen kuuluvat All The Love, Talk To Me ja Takin’ My Chances. Play Deep ei ehkä ole albumikokonaisuutena aivan yhtä tasainen kuin tätä levyä seurannut Bangin’, mutta ei Play Deepia pelkästään yhden hitin ihmeeksi voi millään kutsua.

Debyyttilevyä seurannut Bangin’ jatkaa bändin hyväksi havaitsemaa power-pop -tyyliä, osittain hieman rockahtavammalla linjalla. Bangin’ on samalla myös edeltäjäänsä tasaisempi ja laadukkaampi levykokonaisuus. Levyn ainoat suvantokohdat ovat herkistelyballadi Alone With You sekä välibiisiksi putoava Main Attraction. Sen sijaan Somewhere in America, Bangin’ On My Heart, Moving Target sekä Since You’ve Been Gone ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka bändi pystyi vielä parantamaan suoritustasoa debyyttilevyn jälkeen.

Banginin kirkkain helmi lienee kuitenkin tunnelmallisuudella loppuun asti höystetty No Surrender. Levyn sinkkubiisien joukkoon kuulunut tunnelmapala tuo tyylillisesti mieleen esimerkiksi Mr. Misterin Broken Wingsin, jonka kitaristi John Spinks on myös maininnut yhdeksi bändin vaikutteista.

Kaiken kaikkiaan The Outfieldin uran alkupään tuotanto on laadukasta, melodiatäyteistä power-poppia suoraan 80-luvun ytimestä. Bändin musiikki on mielestäni myös kestänyt melko hyvin aikaa. John Spinks kiteytti 80-luvun puolivälissä hyvin sekä The Outfieldin että tämän genren tyylin pariin lauseeseen:

You don’t have to analyze my lyrics to understand them. You enjoy these songs or you don’t. You can put these songs on while you’re driving. They make you feel good. What more can you ask?

Niinpä niin. Kun homma toimii, niin silloin muuta ei tarvita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: