Kuuntelin levyn: Emilie Nicolas – Tranquille Emile

 

emilie nicolas_tranquille
Emilie Nicolas – Tranquille Emile (2018)

Norjassakin osataan tehdä parhaimmillaan erinomaista tunnelmallista poppia. Olen saanut huomata sen viimeistään parin viime vuoden aikana. Yksi näistä tunnelmallisen indiepopin kärkinimistä Norjassa on Emilie Nicolas, jonka uusin levy Requiem Emile julkaistiin viime kesäkuussa.

Levyn alkupuolisko on elektronispainotteista, ja Higher Lovessa sekä New Shotissa on jonkin verran kuunneltavissa amerikkalaisen indiepopin vaikutteet. Nicolasin lauluääni taipuu hyvin näihinkin biiseihin, siitä ehdottomasti plussaa.

Kolmosbiisi Naive luottaa jousisektioon ja niiden maalaileviin äänimaisemiin. Biisi ei ole niin elektronispainotteinen mitä kaksi ensimmäistä kappaletta, mutta se ei haittaa. Tässä on yksi levyn helmistä, täydellistä musiikkia vaikkapa syksyn pimeneviin iltoihin.

Seuraava tunnelmapala on Wild One, joka luottaa myös melko riisuttuun tyyliin. Äänimaailma on kuitenkin vahvasti melankolinen, ja Nicolasin laulu uppoaa mukavasti ja tuntuvasti.

Levyn keskivaiheilla sukelletaan vielä tummanpuhuvampiin tunnelmiin. Esimerkiksi Dark Matter käsittelee nimensä mukaisesti synkempiä teemoja. Tätäkään biisiä ei ole pituudella pilattu, sillä reilu kahden minuutin pituus takaa sen, ettei tämänkään biisin parissa ehdi ainakaan pitkästyä.

Requiem Emilen loppupuoliskolta löytyvä God Damn on lähempänä radioiden indielistoillakin kuultavaa synapainotteista poppia, joka ei ehkä edusta tämän levyn parhaimmistoa laadullisesti. Toisaalta heti tätä seuraava Roots on jälleen kerran hyvä muistutus siitä, miksi Emile Nicolasin uran toinen julkaisu toimii minimalistisiin ratkaisuihin luottamalla.

Tämä kaikki on kuitenkin ollut vain alkusoittoa levyn päätösbiisiä varten. Lähes kuusiminuuttinen Feel Fine on helposti Emile Requiemin ikimuistoisin kappale, ja ehkä samalla yksi tämän vuoden kauneimmista indiepop-kappaleista.

Feel Fine tekee sen mitä monet levyn lyhyet, jopa alle kolmeminuuttiset biisit eivät aivan kykene tekemään. Kappale jatkaa kasvuaan vaikuttavasti kolmen minuutin rajapyykin jälkeen. Etenkin viimeiset kaksi minuuttia tarjoavat häkellyttävän kauniin instrumentaaliosuuden, joka kruunaa tämän biisin, ja samalla koko levyn vakuuttavasti.

Kokonaisuutena Emilie Nicolasin uutukainen ei ehkä aivan mene kuolemattomien indiepop-klassikoiden joukkoon, mutta se tarjoaa etenkin rauhallisiin kuunteluhetkiin laadukasta popmusiikkia. Synapainotteisen indiepopin ystäville tämä on varmasti hankkimisen arvoinen julkaisu. Viime kesäkuussa julkaistu levy istuu ehkä parhaiten pimenevien syysiltojen tunnelmointiin. Ja löytyyhän levyltä kerrassaan mainio päätöskappale.

Artikkelikuva: Pernille Sandberg

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: