Kuuntelin levyn: Kacey Musgraves – Golden Hour

On pakko myöntää, että en ole mikään suuri kantrimusiikin ystävä, mutta männävuosina kyseisestä genrestä on tullut vastaan joitakin poikkeustapauksia, joita on ollut mukava kuunnella. Kacey Musgraves on allekirjoittaneelle yksi viimeisimmistä tuttavuuksista tästä genrestä.

En ollut ennen Golden Hour –albumia tutustunut Texasissa syntyneen Musgravesin tuotantoon. Saturday Night Livessä keväällä vedetty High Horse –sinkku sai kuitenkin mielenkiintoni kasvamaan, ehkä muukin levy voisi sisältää näin laadukasta popahtavaa diskokantria?

Aivan High Horsen tapaisia diskoralleja Golden Hourilla ei hirveästi ole, mutta varsin hyvää kantripoppia tältä levyltä löytyy tarpeeksi. Musgravesin lauluääni teki ainakin allekirjoittaneeseen heti alkumetreillä vaikutuksen. Myös livenä homma toimii.

Levy alkaa rauhallisissa merkeissä Slow Burn –biisin myötä. Biisin kertsi jää kyllä hyvin mieleen, mutta kakkosbiisi Lonely Weekend asettaa riman vielä hitusen korkeammalle. Biisin tunnelma on juuri sen nimensä mukaista, hieman kaihoisaa mutta silti raikkaan kuuloista poppia. Tuntuu myös että levy on varsin hyvin miksattu, sillä Golden Hourin soundimaailmat ovat sopivan heleitä ja pehmeitä.

Oh, What A World ja Mother ovat ehkä hieman väliinputoajia levyn puolivälin tienoilla. Love Is A Wild Thingin laulumelodiat vaikuttavat tutuilta. Onpa tässä mukana kantrille ominaista banjoakin, check!

Levyn seuraava huippukohta on levyn puoliväliin sijoitettu upea Space Cowboy. Tässä biisissä ei turhaan takerruta genren yksinkertaisimpiin valintoihin, vaan Musgravesin ääni kannattelee biisiä mukavasti uusille urille.

Happy & Sad ja Velvet Elvis ovat enemmän popahtavampaa Musgravesia, mutta varsin toimivia ralleja kumpainenkin. Levyn loppupuolelta löytyvä sinkkuvalinta High Horse on kieltämättä levyn toimivimpia biisejä. Kantripoppia diskovaikutteilla? Tämän sopan olisi voinut keittää yli aika pahasti, mutta High Horsessa on sellaista poljentoa mikä toimii vastustamattomalla tavalla.

Levyn nimikkobiisissä tahtia hidastetaan jälleen, mutta tyylikkäästi. Viimeisenä kappaleena toimii jollakin tapaa Space Cowboyta muistuttava Rainbow. Golden Hour päätetään simppelisti tällä pianoballadilla. Kaiken kaikkiaan levystä jää melko seesteinen fiilis. Pienistä suvantovaiheista huolimatta tässä lienee Musgravesin uran toistaiseksi kovin levy. Ehkä kuuntelen jatkossakin hieman kantria?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: