Kirjoittajavieras: Musiikkitajuttoman sivistysretki 1960-luvulle ja takaisin

Miten musiikkia kuunnellaan? Kuulen musiikkia päivittäin, mutta en voi sanoa kuuntelevani sitä. Taustalla soi Spotifyn fiilislistat, jotka muuhun keskittyessä jäävät taustakohinaksi. Harvassa on ne kerrat, kun oikein nautin musiikista. Koen, etten tiedä musiikista mitään. Minut saakin name droppailtua helposti ulos musiikkia käsittelevistä keskusteluista.

Voiko näillä kahdella olla yhteys: olen musiikillisesti sivistymätön, joten en osaa edes nauttia siitä? Pitääkö musiikista tietää, jotta sitä voi ymmärtää? Ja pitääkö ymmärtää, että voi pitää?

Pidän taidemuseoista, vaikka kuvataidetietämykseni onkin melko kehno. Astun niihin ilman paineita osata ajatella teoksista oikein, vain pyörin ympäriinsä ja nautiskelen. On aika tehdä sama sivistymisyritys musiikin saralla ja kuunnella muutama minulle suositeltu musiikkikappale.

"Istun bussissa, kun painan kuulokkeista soimaan The Beatlesin A Day in the Lifen. 
The Beatlesista tulee ensimmäisenä mieleen suojatie ja keltainen sukellusvene. 
Biisiä en tunnista."

Aloitan tutustumalla klassikkoon 1960-luvulta. Istun bussissa, kun painan kuulokkeista soimaan The Beatlesin A Day in the Lifen. The Beatlesista tulee ensimmäisenä mieleen suojatie ja keltainen sukellusvene. Biisiä en tunnista.

Katselen bussin ikkunasta ohi lipuvaa kesäillan auringossa kylpevää metsämaisemaa, ja biisi tuntuu aluksi sopivan tunnelmaltaan hetkeen täydellisesti.

Puolessa välissä kappaletta otsani rypistyy hämmästyksestä. Mitä tässä kappaleessa tapahtuu? Laitan biisin soimaan heti perään uudelleen. Vaikka toisella kerralla tietää, että puolessa välin alkaa tapahtumaan kummia, se yllättää silti. Olo on aika lailla sama kuin tuijottaessa Kiasmassa pää vinossa maalausta ja tyytyy sanomaan ”pidän tästä” vaikka samalla tekisi mieli kysyä ainakin kymmenen kysymystä.

Bowie getty images
Auttaako visuaalinen ärsyke musiikin kuuntelussa? David Bowie kuvattuna Berliinin vuosinaan. Kuva: Getty Images

Hypätään 1970-luvulle ja David Bowien pariin. Taas kerran kuuntelen minulle täysin uutta biisiä: Heroes. Yllätyn, sillä en kuvitellut Bowien tehneen tällaista! En oikein osaa sanoa, mitä oletin mutta ei kai sitä kovin hyviä arvauksia taiteilijan tuotannossa tehdä, jos ainut mielikuva on Twin Peaks -esiintyminen.

Mitä musiikkiarvioissa oikein sanotaan musiikista? Vaikka biisi on oikein miellyttävä, on vaikea keksiä mitään kiinnostavaa sanottavaa. Googletan sanoja ja Bowien kuvia. Ehkä tekstiin syventyminen ja visuaalisuus antaa apuja tähän mahdottomalta tuntuvaan tehtävään.

Riisuttu lyriikka miellyttää minua. Tulkinta on tietysti puoli ruokaa ja saakin aikaan ihanan voimaantuneen olon. Hei, mä voin olla maailman kuningatar tänään. Mä pystyn tähän, mä pystyn mihin vaan.

Siirrytään voimaantuneina sivitysretkessä eteenpäin. Laitan Kate Bushin Running Up That Hill -kappaleen soimaan suurin odotuksin, sillä haluan ajatella, että jos kuuntelisin musiikkia, kuuntelisin sitä 1980-luvulta.

En joudu pettymään. Tekee mieli tanssia kuin Armie Hammer Call Me by Your Name -leffassa. Pukeutua pastellinsävyihin ja ottaa permis. Jään pohtimaan, kuinka aika lyö leimansa musiikkiin. Menneiden vuosikymmenien tyyleistä inspiroidutaan myöhemmin ja tehdään leffamiljöitä, biisejä ja muita tuotoksia. Äitini saa toisinaan inhon väristyksiä, kun näkee nuoruudestaan tutun tyylin mukaisia vaatteita päälläni. Teini-iän suosikkimusiikista ei olla puhuttu, hävettäisiköhän sekin nyt? Ehkä paljastaisi liikaa siitä, millainen tyyppi äitini oli nuorempana?

osasis steve double
Oasis kuuluu musiikilliseen sivistykseen, vaikka Gallagherin veljesten sivistyksestä voikin olla montaa mieltä. Kuva: Steve Double

Musiikillinen sivistysretkeni viimeinen pysäkki ennen perille pääsyä on Oasis ja soittimesta valitsen kappaleen Wonderwall. Nimen perusteella en biisiä tunnista, mutta pian hymyilyttää: ”hei tää!”

Saan flashbackin karaokesta, jossa kaveri lauloi kyseistä biisiä antaumuksella minun mumistessa vieressä mitä sattui. Tanssilattialla voi aina hytkyä menemään soi sitten mikä tahansa, mutta eksypä musiikkitajuttomana pitämään ”hauskaa” karaokeen.

Keväällä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin järjestämässä Yhteiskunnan aistit -luentosarjassa käsiteltiin makua. Samaistuin kirjailija Katriina Järvisen kuvailemaan epävarmuuteen, jota hän koki nuorempana, kun häneltä pyydettiin arvioimaan, onko jokin musiikkikappale hyvä vai huono. Järvisen lapsuuskodissa ei kuunneltu musiikkia, joten tieto musiikin hyvyyden kriteereistä puuttui. Musiikkitajuttomalle biisi ei välttämättä sano yhtään mitään, kun taas musiikki-intoilijalle se voi olla vaikuttava elämys. Jonkinlainen tieto on siis tarpeen, ainakin jos musiikista haluaa keskustella.

Mutta musiikin ei välttämättä tarvitse olla sosiaalinen kokemus. Tämän varovaisen kastautumisen myötä, koen rohkeutta uiskennella ainakin käsipohjaa kohti (minulle) uusia musiikillisia tuttavuuksia. Pitää kuitenkin muistaa laittaa Spotify -istunto yksityiseksi, etteivät kaverit kuittaile jos matkalla sattuu harha-askelia.

Teksti & artikkelikuva: Meri Parkkinen

Kirjoittaja on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistossa ja kehittyvä musiikkidiggari.

One thought on “Kirjoittajavieras: Musiikkitajuttoman sivistysretki 1960-luvulle ja takaisin

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: